Katsomuksellinen uskonnonopetus pois kouluista!

Kouluissa kirkkoon kuuluville lapsille opetetaan heidän omaa uskontoaan. Monen kohdalla kyse vain on vanhempien uskosta, ei lapsen omasta uskosta. Lapsi on usein vanhempiensa elämänkatsomuksen ja uskonnon vanki, kunnes täyttää 18 vuotta. Tämänkin jälkeen hänen on usein hankala lähteä muodostamaan omaa käsitystä maailmasta, uskonnoista sekä oikeasta ja väärästä, kun hänet on jo aivopesty tietynlaiseen uskoon. Tällöin hän on oppinut katsomaan kaikkea tietynlaisten linssien lävitse. Hyvin monelle uskonto on tapa ja tottumus, jota ei kyseenalaisteta ja joka on käytännössä herttaisen yhdentekevää elämän kannalta. Hän on oppinut, että naimisiin kuuluu mennä kirkossa, ja lapsi kuuluu kastaa, ja kumminakin on mukava olla, koska oikeassa elämässä kummilapsen vanhemmat eivät vaadi kummilta lapsen hengelliseen kasvatukseen osallistumista. Ainoastaan perinteiset lahjat lapsen juhlapäivinä. 

Uskonnontunnilla opetetut asiat ovat ainoita oikeita ja kaikki muut vääriä, vaikka niitä kehotetaankin "ymmärtämään".  Vaihtoehtoja ei ole tarjolla. Lapset luottavat saavansa koulussa oikeaa ja perusteltua tietoa - he pitävät automaattisesti selvänä sitä, että opettaja on oikeassa.  

Niille lapsille ja nuorille, jotka eivät kirkkoon kuulu, järjestetään liian harvoin omaa opetusta tai mitään tasa-arvoista oheistoimintaa (esim. uskonnontunneilla voidaan tehdä kivoja videoita, mutta vaihtoehtoiseen opetukseen ne eivät kuulu). Etenkin pienillä paikkakunnilla tämä on suuri ongelma. Esimerkiksi täällä Ylistarossa aitoja vaihtoehtoja ei ole tarjolla. Vanhemman pitää itse ilmoittaa kouluun, jos lapsi ei kuulu kirkkoon. Sitten kysyä, onko mahdollista saada elämänkatsomustiedon opetusta vaikka laki määrää, että uskonnollisiin yhteisöihin kuulumattomille sitä tulee antaa automaattisesti. Vanhemmille ei anneta tietoa siitä, kuinka monta uskonnollisiin yhteisöihin kuulumatonta kouluissa kaikkiaan mahtaa olla. 3 tarvittaisiin, että koulun olisi pakko järjestää elämänkatsomuksen opetusryhmä. Kaiken lisäksi, jos elämänkatsomustiedon ryhmää ei saada kokoon, oppilaan on uskonnontuntien ajan opiskeltava esimerkiksi matematiikkaa. Toinen vaihtoehto on, että vanhemmat allekirjoittavat luvan, jolla oppilas voi osallistua normaalisti uskonnontunneille. Ylistarossa rehtori muotoilee lomakkeen "anomukseksi", mikä on melkoisen nurinkurinen sanamuoto, kun oppilas ei haluaisi uskonnonopetusta mutta joutuu sen ottamaan aitojen vaihtoehtojen puuttuessa.

Jos niin käykin, että lapselle suodaan mahdollisuus elämänkatsomustiedon opetukseen, on hänelle usein rankkaa erottua joukosta ja olla jatkuvien kysymysten armoilla.

Tällaiset lapset usein tahtoisivat mennä uskonnontunneille, koska haluavat "kuulua porukkaan." He myös usein menevät kirkkoon vain, etteivät tulisi kaveripiirissään kiusatuiksi. He siis joutuvat joka tapauksessa mukaan uskonnolliseen toimintaan, ja sehän on toki myös useiden opettajien mielestä suotavaa, sillä "eihän sitä tiedä jos lapsi vielä kääntyisi uskoon". Sen sijaan ne lapset, jotka kuuluvat kirkkoon mutta eivät itse tahtoisi olla mukana toiminnassa, joutuvat mukaan joka tapauksessa. Ei heille anneta lupaa olla poissa kirkosta, vaikka lain mukaan ketään ei saisi siihen pakottaa. Ristiriitaista? Kyllä vain. Lapsille ei suoda valinnanvapautta - valinnan suorittavat vanhemmat ja opettajat. Itse lapset ovat vain vastaanottajia, vaikka toisin pitäisi olla. Heillä pitäisi olla valta päättää omasta elämästään vapaasti, ilman että kukaan syöttäisi heille väkisin mitään yhtä ainutta totuutta.

Paras ratkaisu olisi, että uskonnonopetus poistettaisiin kouluista ja tilalle tulisi kaikille yhteinen elämänkatsomustiedon opetus, joka käsittelisi kaikkia uskontokuntia, niiden aatteita sekä etenkin historiaa - sitä, miten uskonnot ovat syntyneet ja muuttuneet ja miten niiden pyhät kirjat on kirjoitettu. Oppiaine käsittelisi myös uskonnottomuutta ja rekisteröimättömiä uskontoja ja elämänkatsomuksia. Tällöin kukaan ei olisi eriarvoisessa asemassa opetuksen suhteen - kirkkoon kuulumatonta lasta eivät koulussa uskonnonopetusta saavat, kristinuskoa itsestäänselvyytenä pitävät lapset voisi samalla tavalla syrjiä. Kullekin opetettaisiin lapsesta saakka uskonnonosta ja elämänkatsomuksesta yleisesti, opetus painottuisi eettisyyteen, ihmisarvoon, tasa-arvoon, moraaliin, suvaitsevaisuuteen ja vaikkapa siihen, miten suuri rooli puhtaalla luonnolla on ihmiskunnan tulevaisuudessa. Opetettaisiin lapsia ajattelemaan kriittisesti niin, että mitään ei pidä uskoa sellaisenaan, vaan sitä tulee tulkita ensin omien arvojen kannalta. Jos heille esiteltäisiin laajemmin erilaisia näkemyksiä ja maailmankuvia, heistä tulisi suuremmalla todennäköisyydellä avarakatseisempia ja erilaisuutta suvaitsevia.

Jos lapsi olisi kasvatettu kunnioittamaan erilaisia katsomuksia ja hänelle olisi annettu vapaus seurata omaa polkuaan, kapinoinnillekaan ei olisi tarvetta. Ei olisi ahdasrajaisuutta, jota vastaan kapinoida. Lapsi ehkä jopa valitsisi vanhempiensa uskonnon mielellään, kun häntä ei olisi siihen pakotettu ja hän olisi saanut valita itse.

Näin uusi sukupolvi osaisi siirtää moraaliin ja suvaitsevaisuuteen perustuvan elämänkatsomuksen omille lapsilleen. He voisivat tukea lapsen omaa, itsenäistä ajattelua ja tulkintaa.

Tärkein opetus, mitä vanhemmat voivat lapselleen antaa on se, että nämä oppisivat ajattelemaan itse! Heidän tulisi miettiä, ennen kuin kastavat lapsensa kirkkoon, laittavat nämä tunnustukselliseen kouluun tai antavat muuten ammattikasvattajien sekaantua lapsen henkiseen kasvatukseen. Valinnanvapauden rajoittaminen on osoitus tuhatvuotisten perinteiden jatkamisesta vain jatkamisen vuoksi, vaikka maailma muuttuu ja on täysin erilainen kuin 2000 vuotta sitten.

Täytettyään 15 vuotta lapsella on mahdollisuus päättää itse erota kirkosta, mutta tällöinkin hän tarvitsee vanhempiensa tai huoltajiensa luvan, jotta voisi niin tehdä. Vasta 18 vuotiaana hän voi tehdä juuri niin, kuin itsestä tuntuu parhaalta - pysyä kirkossa, erota tai liittyä johonkin muuhun uskontokuntaan.

Eikö näiden ikärajojen pitäisi merkitä pikemminkin sitä, että niihin saakka lapsi olisi turvassa kaikelta yhteen suuntaan ohjaamiselta. Esimerkiksi 16 vuotta täytettyään hän voisi itse päättää, mihin uskontokuntaan liittyy tai on liittymättä. Lapsena kirkkoon kastamisen pitäisi olla laitonta, sillä sen myötä tämän eteen rakennetaan tie, jota hänen on kuljettava. Hänen täytyy olla erityisen vahva, jos hän jossakin välissä siitä päättää poiketa omalle polulleen. 

"Olisi siis pohdittava, voitaisiinko tulevaisuudessa työkentät jakaa siten, että koulussa opetettaisiin todella puolueettomasti erilaisia uskonnolliseen elämään ja maailmankatsomuksen rakentamiseen liittyviä aiheita, kun taas uskonnolliset yhdyskunnat hoitaisivat omien jäsentensä kouluttamisen juuri kyseiseen uskontoon." (Pakanatieto-yhdistys)

Itse en aio kastaa omia lapsiani. Aion kasvattaa heidät tajuamaan esimerkiksi, että uskonto ja moraali ovat kaksi toisistaan riippumatonta asiaa. Aion opettaa heille, miten muita ihmisiä kohdellaan - tulee olla suvaitsevainen ja ymmärtävä. Tulee omata omat mielipiteet, mutta myös hyväksyä sellaiset toisissa. Ei saa syrjiä eikä olla liian omistava. Jokaisella on samanlaiset oikeudet. Kun lapseni olisivat kyllin vanhoja, he saisivat halutessaan liittyä kirkkoon tai johonkin muuhun uskontokuntaan, tai olla liittymättä. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan. Tärkeintä olisi se, että he olisivat saaneet yleisen, sivistävän kasvatuksen ja opetuksen ja voisivat sen pohjalta tehdä täysin omat, vapaat päätöksensä. Aion pyrkiä olemaan syöttämättä heille mitään valmista, vaan annan heille täyden vapauden valita.

Kullakin ihmisellä  on oikeus uskoa mihin ja miten tahtoo ilman, että tulee sen suhteen syrjityksi. Kristityt, muslimit, ateistit, agnostikot, pakanat.. kaikki ovat tasaveroisia. Kukaan ei ole väärässä, toisin sanoen kukaan ei ole oikeassa! Itselläni ei ole mitään toisinuskovia vastaan, päinvastoin. Kaikki ovat erilaisia, ja maailma olisi tylsä paikka, jos kaikki olisivat kaikesta samaa mieltä. Jos en jotakuta hyväksy, se johtuu siitä, että tämä ei hyväksy muiden uskoa ja luulee omansa olevan ainoa oikea. Kukaan ei voi ikinä tietää miten asiat oikeasti ovat, joten näistä asioista ei voi kiistellä. Maailma olisi paljon parempi paikka, jos kukin, uskonnosta tai elämänkatsomuksesta riippumatta, rakastaisi ja välittäisi muista ihmisistä näiden uskoon katsomatta! Sitähän useissa uskonnoissakin juuri toitotetaan. Olkaamme siis suvaitsevaisia ja viisaita, ja pitäkäämme uskoon liittyvät asiat omana, henkilökohtaisena oikeutenamme.